Sitä ei tajua toisen merkitystä ennen kuin menettää sen. Ripa jouduttiin lopettamaan keskiviikkona. Ripa oli erityinen ystävä. Karski ulkokuori, jonka sisältä paljastui maailman suloisin ja kiltein pieni suokkipoika. Tunneilla laukattiin tukka hulmuten ja Ripa niiin rakasti esteitä. Niissä se oli aina oikein liekeissä, ehdottomasti Ripan lempipuuhaa.
2015
2014 ensimmäisiä laukkoja luottokamun kanssa
Ripassa oli sitä jotain eikä kukaan tai mikään voi korvata sitä. Niin erityinen kaveri, ettei sanat riitä eikä sanoja edes löydy. Jos pitäisi kuvailla luotettavinta ystävää niin se olisi Ripa. Surullisinta tässä on ehkä se, että vielä toissapäivänä muistelin meidän ihanaa tuntia ja pohdin, että milloin saan mennä vielä uudestaan Ripalla. Onneksi sain kuitenkin tuon tilaisuuden viime keskiviikkona, sain antaa viimeiset halit ja omenat ihanimmalle suokkipojalle. Hyvää matkaa Ripa ja sano heipat sinne vihreimmille laitumille Paironille, Retulle ja monille muille... ♥
Safe passage on your travels until our final journey on the ground...
May we meet again.
Kiitos Retu. Tämä herra oli yksi aivan ehdoton suosikkini, aina niin reippaana lähdössä töihin ja Retun upean iloinen luonne jaksoi aina piristää, se teki aina parhaansa eikä näyttänyt ikinä hapanta naamaa. Lepää rauhassa Retu. ♥
Vaikka tämä herra olikin ratsastuskoulun tuntiheppa sai se aina hymyn naamalle olemuksellaan. Se oli aina energinen ja iloinen, korvat tötteröllä menossa eteenpäin. Alusta asti oma suosikki, vaikka Paironin kanssa ei aina sujunut. Kuitenkin silloin, kun sujui ei tarvinnut tehdä muuta kuin miettiä haluamansa asiaa ja herra ymmärsi sen. Enää ei ole hevosta, joka saa minut hymyilemään, kun sen nimi lukee listassa oman nimeni kohdalla. Mieleen tulee myös tietty haikeuden tunne katsoessa Paironin vanhaa karsinaa ja sen uutta asukkia. Toivottavasti Pärrellä on kaikki hyvin. ♥
Ei ole oikein ratsastukset menneet putkeen lähiaikoina. Varsinkaan tänään. Sunnuntaina meni tosin ihan hyvin pitkästä aikaa, heppa toimi ja oli tosi kiva, mutta kerron ensin tästä päivästä.
Mulla oli tosiaan iso musta herra, Justus. Verkassa se oli tosi mukava ratsastaa, varsinkin ravissa kantoi itsensä hyvin, miten nyt laukassa ei kuunnellut oikein sisäpohjetta, kuin lopussa. Verkassa kuitenkin oli ok ja odottelin jo tehtävää. Noh, pidettiin sitten leikkitunti. Justus on tosiaan hieman hermostuvaa tyyppiä, se menee helposti tunnilla vähän kiireiseksi ja hermostuneeksi (mulla ainakin) ja meillä ei oikeen ole synkannut Jussin kanssa. Vaikka se onkin tosi symppis heppa ei se oikein ole mun tyylinen.
Noh, alusta meni ihan hyvin, vaikka Jussi olikin tosi hermostunut, kun kaikki laukkailivat ohi ja kuului kova maiskutus ja raippojen äänet ponien kiitäessä eteenpäin. Se pysyi ihan hyvin hanskassa ja kun otin laukkaa lähti se nopeasti eteen, mutta silloin nauroin vielä ja se hidasti hienosti. Sitten yhdessä kohtaa meitä päin peruutettiin ja Justus vetäisi pään ylös niin, että mun nenä osui suoraan sen kaulaan. Siinä aloin sitten itse hermostumaan ja se siirtyi hevoseen, joka hermostui myös. Oltiin seisomassa toisella puolella maneesia ja taputtelin Jussia siinä, että minä ja se rauhotuttaisiin ja hyvin se sitten meni, kunnes yksi tuli suoraan meitä päin ja ahdisti meidät nurkkaan, josta huomasin, että Jussi meni ihan paniikkiin. Sanoin sitten, että jättää meidät rauhaan, että saan taas tilanteen kontrolliin ja se rauhottui.
Seuraavaksi meillä oli nopeusrata. Ajattelin, että se menisi ihan hyvin, lähti se hyvin käyntiin, kunnes päästyämme ympyrälle Jussilla vain pakkaantuneet energiat karkasivat ja se lähti kovempaa laukkailemaan. Tietty siinä kohtaa tule pelottava fiilis, kun iso heppa lähteekin käsistä alla. Tätä ihmettelin pitkään, että miten tuossa pelästyin niin kovasti, kun esim. pari viikkoa sitten tiputtuani Sidiltä kiitolaukasta nauroin vain enkä pelännyt ollenkaan. Noh, sain Jussin takaisin, mutta itse järkytyin niin paljon, että kyyneleet valuivat. Ikinä ennen en ole niin jännittänyt hepan selässä. Ja Jussin kanssa vielä, joka ei sinänsä tee mitään pahaa, mutta se tilanne oli vaan jotenkin niin hirveä. Loppuraveissa sain Jussin vielä jotenkuten rennommaksi, mutta oli kyllä ihan hirveä lopputunti. Unohdin itsekkin ratsastaa jännityksen ja stressin alla...
Sunnuntaina meni tosiaan sitten jo paremmin, menin Retulla puomitehtävää ja se oli oikein yritteliäs ja hieno poika. Mentiin paria puomia ympyrällä laukassa ja neljää suoralla. Retu meni hienosti, tasaisesti ja huolellisesti ja oli tosi mukava ratsastaa. Sunnuntaina mulla on vielä tunti sekä maanantain kaksi tuntia. Toivottavasti silloin tulisi hyvät kauden vikat tunnit. :)
On tuo koira vaan niin piristävä tekijä. Kun tulin kotiin oli se heti innoissaan vastassa pusuttelemassa ja hyppäsi sängylle viereen nukkumaan. Tulee kova ikävä ruskeaa, kun lähdetään viikoksi dubaihin joululomalla. Yritän muuten sille ajalle (23-30.12) ajastaa teille jotain postauksia, mutta en ole vielä varma ehdinkö/keksinkö jotain. Katsotaan nyt. Nemolle muuten ostin uuden, ison, pedin, joka on mitoiltaan huimat 70x100cm. Kyllä nyt kelpaa, kun muutamalla eurolla sai.
Luin tässä erästä muistopostausta ja tulipa mieleen, että en voi jättää kirjoittamatta Kerristä. Kerristä on toisaalta tosi vaikeaa kirjoittaa, kun se on niin omanlainen. Ja sillä on monia eri piirteitä. Mutta tärkeintä on, että nyt sen on helppo kulkea. Käy enkeli vieressäs taivaan rantaa, on kulkusi kevyttä, jalkasi kantaa.
Kerriin tutustuttiin samalla, kun muihinkin. Toukokuussa 2014 ensimmäistä kertaa, kun käytiin hoitamassa Jeriä ja Jerin sisaruksia muutaman viikon vanhoina. Vietiin koiria yksi kerrallaan ulos ja Kerri oli semmoinen höseltävä mummeli, joka rakasti rapsutuksia ja sitä vasten se aina nuoli naamaa, käsiä tai mitä vain. Sittemmin, kun aloin käymään enemmän koirien kanssa ulkona huhtikuussa pääsi Kerri aina mukaan tottakai. Käytiin rannassa uimassa, Kepa kävi aina uimassa ja tykkäsi uida pitkiäkin matkoja. Kun mitään ei tapahtunut se aina sukelsi pohjaan ja tuli joku kivi suussaan luokse. Voi Kerri.
Kerri ja Kerrin Taika-pentu.
Kerri oli niin omanlainen. Kun mentiin hakemaan koiria ja muut haukkuivat niin mummeli istui pedillä ja katsoi iloisena odottaen. Se opetti hyviä tapoja Sniffelle, Jerille, Jessille, Priimalle, molemmille terriereille... Niin ihana ja fiksu koira. Kerri vaikutti aina siltä, että se kuunteli. Se istui eteen ja katsoi niin fiksusti, odotti rapsutuksia. Kerri oli flättien junnumestari 2008. Kerri nouti, kuunteli, totteli ja rakasti. Jos voisin sen hetkeksi saada takaisin niin rapsuttaisin sitä koko ajan ja kertoisin sille, että se on ollut ihan älyttömän hieno, kun on opettanut nuoremmille hyviä tapoja. Ja Kerri opetti oikeasti hyviä tapoja, fiksu mammakoira.
Kerri rakasti herkkuja, se aina odotti milloin saisi syötävää. Yritti ryöstää muidenkin ruuat ja herkut. Mutta vaikka ruuan himo oli kova se osasi myös odottaa tosi fiksusti. Kerri käyttäytyi aina muidenkin koirien kanssa tosi nätisti ja kesti Nemonkin fanitukset. Kerri oppi helposti kaikenlaista mitä me nyt sen kanssa treenattiin. Käytiin Kerrin kanssa uimassa, mutta silti eniten sitä rapsutettiin. Koska siitä se nautti eniten. Viime aikoina Kerri ei voinut hyvin. Siltä poistettiin kokonainen varvas kesällä. Pari viikkoa takaperin huomattiin, että kasvain oli lähtenyt leviämään jalkaan.
Kerri 8,5w, iloa täynnä, niin kuin flätin kuuluukin, vietti varmaan ihanimmat viikot. Se sai uida paljon, noutaa, juosta, sitä rapsutettiin ja se sai nameja, sen kanssa tehtiin kaikenlaista. Kerri, meidän supermummo. Hyvää matkaa. Kaikkea hyvää Kepa. ♥
"Sinä iltana monta tähteä näin, syttyi kirkkain tähti yllättäin. Sitten kuulla sain sinun poistuneen ja jäiseen tuulen henkäykseen se loi timantiksi kyyneleen. Kun taivaalle katson ja tähden nään, muistan sinua, ystävää. Kirkkaana muistosi säilytän, tähtitaivaalle tuulessa terveisen lähetän."
IN MEMORIAM, 2.1.2007-27.8.2015
Sniffens Danish Tigress "Kerri" "Soitteli tuuli jo kauan meille surun viestiä hiljalleen, katseli aikaa elämän Herra, kutsui pois sairaan ja väsyneen."
