Minkälainen Nemo oli pentuna?

Se oli kovin rauhallinen ja harkitsevainen.

Se tykkäsi vetää penturallia pitkin peltoja.

Nemo rakasti lelujen jahtaamista ja kaislojen nakertamista.

 Kotimatkalla töyssyisellä tiellä se valitti ja inisi.

Kun päästiin moottoritielle se huokaisten asettui makuulle äidin syliin.

Tästä voi siis päätellä miten meidän venematkatkin meni. 

Ja varsinkin ne satamaan saapumiset... 

 Meidän peilit ja ikkunoiden alaosat on tuhruisia kuononjälkiä täynnä.

Onko tästä syyttäminen pienen flättipennun?

Just kidding, se tekee sitä vieläkin. 

Tökkii siis ikkunoita ja peilejä. 

Kummastelee itseään.

 Se käveli ihan mun viekussa ulkona. 

Välillä se pysähtyi ja tuijotti.

Sitten otin siltä hihnan pois ja se juoksi puskaan tarpeilleen.

Jonka jälkeen se taas palasi luokse takaisin. 

Nemo oppi sisäsiistiksi nopeasti.

Ei yhtään kakkoja sisään. (laskematta sitä, kun vatta menee sekasin...)

Se pissasi meidän etupihan ihan keltaiseksi.

Huijasin, on se oikeasti vihreä.

 Se oli kovin tapaturma-altis pentu.

Milloin on vatsa sekaisin sopimattomien juttujen (tai SUKKIEN) syömisestä.

Milloin sitä kyyditetään Viikkiin velttona nestehukasta?

Ja milloinka sillä onkaan korvatulehdus, joka tekee pennun ihan masentuneeksi?

 Veneellä se piti nostaa aina mun viereen nukkumaan.

Muuten kukaan ei nukkunut yöllä.

Se asettui ihan pään viereen ja tuhisi siinä.

Nyt se saa nukkua lattialla, se on kovin useasti niin likainen.

 Ja herranjestas naskalihampaista puhumattakaan.

Milloin tuntui pisto varpaassa, kun pentua särki hampaita ja piti purra jotain.

Ei, purulelut ja kumilelut ei kelvanneet.

Omistajan varvas oli paljon parempi.

Ja välillä omistajan hiukset... Ja yksi tuhottu hihna.

 Se oli hirveän hassu pentu.

Sille löytyi aina aihetta nauraa.

Millon se kompastui omiin jalkoihinsa.

Ja milloin viiksikarvat kutittivat nenää.

Todistakaamme Nemon tyhmyys sillä, että äsken sen rapsuttaessa päätänsä takajalalla se nappasi jalasta hampailla kiinni ja katsoi hölmistyneenä, kun sitä pistikin omaan jalkaan. 

 Se oli hemmoteltu.

Ei se enään ole, vähän vaan.

Mutta se voisi elää Dentastixeillä.

Niiden edelle ei oikeasti mene mikään muu.

Pikkuruskean (ja ison ruskean) lempiruokaa!

 Usein ei korvat puuttuneet.

Se itseasiassa nyt, kun muistelee totteli kutakuinkin aina erittäin hyvin.

Ellei nyt ollut mitään erityisen mielenkiintoista näköpiirissä.

Tai hajupiirissä.

Se tykkäsi makoilla, tuijotella maailmaa.

Se tykkäsi vain olla ja katsella. 

Haistella ilmaa, huomata kevään tuoksu.

Herranjestas se oli pieni.

Tullessaan rääpäle oli viisi kiloa ja kutakuinkin 25cm korkea. 

Ja sitten se hujahti, korkeus nousi ja paino pysyi samana. 

Se oli kuikelo. Sanan ytimessä.

Se oli kova pentu valittamaan.

Aina jostain kuului huokaus, ininä tai haukku.

Varsinkin silloin jos lenkillä pysähdyttiin liian kauaksi aikaa paikalle.
HUOM. Video kannattaa katsoa äänillä.

Se oli ja on vieläkin silti maailman paras koira.

Ja parasta siinä on, että se on minun.

Ikioma ruskea Nemo. 

♥